Murakamin haastattelu
Haruki Murakami, faninne täällä Euroopassa ovat innoissaan siitä että olette jälleen kerran kirjoittanut pitkän romaanin, johon voi kunnolla uppoutua. Oliko tarkoituksenne kahden lyhyemmän työn jälkeen (Värittömän miehen vaellusvuodet ja Miehiä ilman naisia) kirjoittaa pidempi romaani, vai saiko työ muotonsa sitä kirjoittaessanne?
Yksi suurista iloistani on voida kirjoittaa eri muotoisia, eri mittaisia romaaneja. Ajattelen, että se on myös yksi vahvuuksistani kirjailijana. Kirjoitan suunnilleen vuorotellen lyhyitä, keskipitkänlaisia ja pitkiä romaaneja. Erilaisille sisällöille on kullekin sopivat ”astiansa”. En päätä alkuun, että nyt mennään tällä pituudella, vaan astia valikoituu sen mukaan, millaista arvioin sisälläni olevan aineksen vaativan. Kun onnistun tässä arvioinnissa, jatkotyöskentely sujuu luontevammin ja helpommin. (Ei sillä, että romaanin kirjoittaminen koskaan varsinaisesti helppo tehtävä olisi.)
Maailmassa on kirjailijoita, jotka eivät kykene kirjoittamaan kuin pitkiä romaaneja. On myös kirjailijoita, joilta sujuvat vain lyhyet teokset. Mutta ei myöskään Wagner laatinut pianosonaatteja eikä Debussy sinfonioita, eikä tämä millään lailla vähennä heidän sävellystensä arvoa. Tärkeää on olemassa olevien teosten laatu. Minulle on silti psyykkisesti merkittävä juttu, että pystyn käyttämään erilaisia astioita eri tarkoituksiin. Kuten minulla ihmisenä on monia eri puolia, elättelemäni ajatuksetkin ovat monen värisiä ja muotoisia.
Japanilaisen sanomalehden haastattelussa mainitsitte, että Menshikin hahmo on eräänlainen kunnianosoitus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatulle. Se on eräs lempiromaaneistanne, jonka olette myös kääntänyt japaniksi. Kun aloitte kirjoittaa Komtuurin surmaa, oliko tämä teos (tai jokin muu klassikko) mielessänne, vai nousiko viittaussuhde esiin kirjoitusprosessin aikana?
Olen saanut vaikutteita ja oppinut paljon monilta taitavilta kirjailijoilta. Rohkaisuakin olen heiltä saanut. Kirjoittaminen on yksilölaji, mutta samalla myös menneisyydestä oppimista, opitun kehittelemistä ja siirtämistä eteenpäin tulevaisuuteen; siinä on kyse traditioista. Pidän Gatsbysta. Teoksessani on kunnianosoituksia sille, mutta samalla myös tiettyä leikittelyä sillä. Voitte minun puolestani suhtautua siihen vaikkapa yhtenä lausuntona mainitsemastani traditioaspektista. Samaa voisi sanoa myös kirjani suhteesta Akinari Uedan Harusame Monogatariin (suom. Kevätsateiden tarinoita). [Ueda, 1734–1809, oli aikansa merkittävimpiä jap. kirjailijoita ja runoilijoita.] Tietenkin kyse on vain paikoittaisista yhteyksistä. Kokonaisuutena teokseni on aivan erilainen kuin ne.
Onko oikein olettaa, että romaaninne käsittelee luovuutta, sitä kuinka tuo mystinen prosessi toimii; ei suoraan, mutta epäsuorasti? Esimerkiksi kirjan taiteilija tekee parhaat maalauksensa, kun pääsee käsiksi uniin ja muistoihin – ei silloin kun hänellä on malli edessään.
Kirjailijan ja yleensä taiteilijan työssä merkitsee paljon se, kuinka pääsee käsiksi siihen, mikä piilee omassa alitajunnassa. Se, kuinka syvälle niiden perään pystyy sukeltamaan. Tietenkään pelkkä käsiksi pääsy ei riitä, vaan niitä asioita on kyettävä tuomaan pinnalle ja saattamaan johonkin hyödylliseen muotoon. Sitten tuloksen on vielä oltava, ei vain tekijän itsensä ilona, vaan jaettavissa vastaanottajan eli lukijan kanssa. Ainakin minä kirjoitan sillä periaatteella.
Romaaneissani tuo tietoisuuden pinnan alle meno saattaa olla usein motiivina. Mutta se ei ole tarkoituksellista. Kun seuraan tarinaa, niin vain tuppaa tapahtumaan. Ja mitä pitemmäksi romaani venyy, sitä vahvemmaksi tällainen virtaus varmaankin käy. Pitkän tarinan kirjoittamisprosessin on oltava minulle sellainen, että lopettaessani voin tuntea joidenkin asioiden sisälläni olevan eri lailla kuin aloittaessani. Sen saavuttaakseni minun on sukellettava syvälle itseeni, ja tämä työstäminen heijastuu päähenkilönkin ylle.
Romaaninne muistuttavat välillä satuja, mutta toisaalta osaatte kuvata erinomaisesti arkisia tilanteita. Ajatteletteko tietoisesti tätä tasapainoa sadun ja realistisen romaanin välillä ennen kuin ryhdytte kirjoittamaan, vai syntyykö se spontaanisti kirjoittaessanne?
En pahemmin kirjoita realistisia teoksia (Norwegian Wood ja jotkut lyhyet teokset ovat poikkeuksia), vaikka mielelläni luen sellaisia. Ja mielelläni myös analysoin niitä tarkkaan. Itse kirjoitan silti samanlaisellakin tyylillä muuta. Taidan pitää sellaisesta vieraannuttamisesta. Asiaa voisi verrata siihen, että Komtuurin surmassa maalaripäähenkilö itse tekee abstraktia taidetta, mutta ei siitä huolimatta karta realistisen piirtämisen harjoittelua. Se onkin välttämätön taito.
Jos ihmisellä on kyky uskoa, kuten kertojanne lopussa sanoo, silloin joku on aina valmis johdattamaan häntä. Tätä lainausta voi pitää keskeisenä, koska ilman tällaista uskoa taiteilija (tai lukija) ei voi antautua mielikuvituksen vietäväksi. Voisiko tätä uskoa verrata lähes uskonnolliseen suhtautumiseen, vai oletteko itse eri mieltä kertojan päätelmän kanssa?
Taidan uskoa jonkinlaiseen johdattajaan kirjoitusprosessissani. Jos minulla ei olisi varmuutta siitä, en mitenkään uskaltaisi antautua niin pitkäksi aikaa yhden tarinan kirjoittamiseen. Sen, onko kyse jostain uskonnollisesta, jätän lukijan tulkittavaksi. Itse en varsinaisesti kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Yllätyshäät, yllätysero, maanjäristys ja muita äkillisiä tapahtumia: eroaako kirjojenne maailma maailmasta jonka tunnemme ja joka saattaa olla tylsä (romaaneissannehan ei koskaan ole tylsää päivää!), vai ajatteletteko että emme vain yleensä näe maailmamme outoutta?
Jostain suunnasta katseltuna arkemme saattaa näyttää tasaiselta ja tylsältä, saman toistamiselta. Mutta kun vaihtaa näkökulmaa, arkipäivä onkin täynnä yllättäviä ristiriitoja ja poikkeamia ja irrationaalisuutta. Ja öisin taas käyvät kimppuumme käsittämättömät unet. Sisältämme pulppuaa jotakin, jota ei voi mittanauhalla tai -kupilla mitata. Ajattelen, että me elämme niissä kahdessa maailmassa yhtaikaa. Oma näkemykseni on se, että romaanien tehtävä on suunnata valokeila siihen ”toiseen näkökulmaan”, tuoda se näkyviin. Jos mahdollista, niin positiivisella asenteella.
Kirjan henkilöhahmot, kuten komtuuri, ja myöhemmin Donna Anna, ovat selvästi muistumia Mozartin Don Giovannista, ja heistä kumpikin on päähenkilölle eräänlainen esikuva. Onko niin, että nuo suuret kulttuuriset hahmot kertovat meille jotakin ihmisyydestä (tai toimivat edes jonkinlaisena lohdukkeena)?
Nykyaikana, kun media tulvii kaikenlaista tietoa, meillä on kannettavanamme ikään kuin kulttuurinen tekoallas. Minusta on hauskaa poimia siitä altaasta asioita, joista saattaa olla ikoneiksi, ja käyttää niitä tarinoissa symboleina. Esimerkiksi eversti Sanders ja Johnnie Walker kirjassa Kafka rannalla. Myös se ajatus, että jotkin asiat hetkittäin ylittävät kielten, kulttuurien, poliittisten järjestelmien, katsomusten sun muiden rajat ja tulevat yhteiseksi omaisuudeksi, miellyttää minua. Siitä huolimatta, että Mozartin Don Giovanni ei välttämättä ylläkään samanlaiseen suosioon kuin eversti Sanders.
1Q84:n lopussa Aomame on raskaana ja Komtuurin surman lopussa Yuzu synnyttää tyttövauvan, jonka isä on niin ikään tuntematon. Miksi päätitte lopettaa romaanin syntymään?
Kirjoitin teoksen noin kaksi vuotta sitten. Kun olen saanut romaanin valmiiksi ja se on julkaistu, en yleensä lue sitä enää uudelleen vaan keskityn uusin mielin seuraavaan työhön. Samalla muistikuvani siitä, mitä olen kirjoittanut, heikkenee ajan mittaan. Totta kai muistan hyvin teosten ydinasiat ja sen, missä tilanteessa ne olen kirjoittanut. Tarinoiden yksityiskohdat jäävät kuitenkin unholaan, lukuun ottamatta aivan erityisiä kohtia. Sen vuoksi en itsekään enää osaa sanoa, millainen tuo Komtuurin surman käänne oli ja miten siihen tultiin, tai että mikä oli sen merkitys (mikäli sillä sellainen todella oli). Mitä tulee sitä vanhempaan teokseen 1Q84, unohdusaste on jo paljon korkeampi… Pahoitteluni.
Monet miespuolisista päähenkilöistäsi ovat epäonnisia rakkaudessa tai muuten etsinnässään – kuten Komtuurin surman päähenkilö. Ero uhkaa ja luomistyö takkuaa. Itse olette kuitenkin ollut onnellisesti naimisissa vuosikymmeniä, ja ammatillinen polkunne vaikuttaa hedelmälliseltä ja selkeältä. Mistä saatte inspiraation niin uskottaviin mieshahmoihin?
Oikeastaan olosuhteet, joissa elän, ovat kovin epätodellisia. Kun katselen ympärilleni, koen olevani maailmassa, jossa juuri minun ei kuuluisi olla. Ja kirjoittaessani fiktiota tuntuu hiukan siltä, kuin eläisin toista elämääni, sellaista jota olisin voinut päätyä elämään. Henkisen terveyden kannalta se saattaa olla hyvä asia. Se on tavallaan itsehoitoa, sisältäni löytyvien vääristymien oikomista. Kenties tällaista työstämistä, jossa heitetään oma minä kertomuksen välityksellä johonkin erilaiseen elämään, eri kontekstiin, pääsee tekemään vain kirjailija.
Tietenkin on asioita, jotka eivät eri olosuhteisiin viskattuinakaan muutu. Itselläni niitä taitavat olla ainakin kärsivällinen luonne, viihtyminen myös yksin, rakkaus kissoihin ja musiikkiin…
Lopuksi: mitä aiotte tehdä seuraavaksi, onko luvassa kääntämistä vai kirjoittamista?
Kirjoitan paraikaa muutamia lyhyempiä tarinoita (en tosin osaa sanoa, tuleeko niistä mitään). Käännettävänä on John Cheeverin novellikokoelma, todella hauska sellainen.
© Curtis Brown Agency ja Haruki Murakamin toimisto