Heinäkuun 2018 Kuukauden lukija

Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda paremmin esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Jatkossa esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan.

Heinäkuun 2018 Kuukauden lukija

Kuva © Ida Pimenoff

Nimi: Ida Pimenoff
Ikä: 40
Ammatti: Valokuvataiteilija

Viimeisin lukemani Keltaisen kirjaston kirja taitaa olla turkkilaisen Orhan Pamukin Kummallinen mieleni. Se on pamukmaiseen, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu polveileva tarina istanbulilaisesta katukauppiaasta ja hänen perheestään, ja kuten muutkin Pamuk-suomennokset, sen on upeasti kääntänyt Tuula Kojo. Muiden Pamukin romaanien lailla Kummallista mieltäni lukiessa ei voi olla varma ovatko tarinan päähenkilöitä ne ihmiset josta kirja kertoo, vai sittenkin kaupunki joka kirjailijan kuvaamien ihmisten taustalla väikkyy: Istanbul.

Pamukin romaanien Istanbul on kasvava, hengittävä, orgaaninen olento – oma sielukin sillä tuntuu olevan. Pamukin tuotannossa kaupungin sielu ei tosin ole käsitteenä lainkaan ihmeellinen, onhan hän hykerryttävässä romaanissaan Nimeni on Punainen antanut ääneen – ja tietoisuuden – muun muassa maalaukseen maalatulle puulle, hevoselle, sekä kuolleelle ruumiille.

Pamukin romaaneissa minua viehättää niiden allegorisuus ja se tapa jolla Pamuk usein rinnastaa kuvan tekemisen kirjoittamiseen: Pamukille maailman kuva tuntuu olevan yhtä tärkeä kuin maailma itse. Tämän ihmisen ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välisen vuoropuhelun kuvaamisessa Pamuk on hyvin taitava. Ja muussakin: Viattomuuden museossa on ehkä aistillisin koskaan lukemani suutelukohtaus!

Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda…

On mahdotonta mainita yhtä Keltaisen kirjaston kirjaa joka nousisi yli muiden, ikimuistoisia on niin monia. Yksi erityisesti mieleeni painunut romaani on espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan Täysikuu (suom. Tarja Härkönen). Täysikuu on periaatteessa aika klassinen rikostarina, mutta samaan aikaan myös haikea kuvaus kahden aikuisen – elämään pettyneen miehen ja naisen – välisestä kohtaamisesta; heidän rakkaudestaan. Joku romaanin tunnelmassa elää mielessäni yhä: siinä miten herkästi näiden kahden yksinäisen ihmisen intiimit hetket on kuvattu, ja miten ne – huoneiden suojissa, verhojen takana –tapahtuvat kohtaamiset asettuvat kontrastiin romaanin rakentamaa välinpitämätöntä ja koleaa maailmaa vasten.

Tuoreista Keltaisen kirjaston kirjoista minulle on erityisesti jäänyt mieleen ruotsalaisen Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (suom. Outi Menna), joka kertoo nuoresta tytöstä ja hänen isästään sekä Tukholman lähellä sijainneesta Beckombergan mielisairaalasta ja sen asukeista – joista yksi on tarinan tytön isä. Stridsberg liikkuu tarinassaan monella eri aikatasolla, aina lukija ei tiedä kuka puhuu ja missä ajassa. Mutta se ei haittaa, päin vastoin Stridsbergin vapaa, mutta hallittu kerronta antaa tilaa lukijan omille assosiaatioille. Ja miten tarkasti ja kauniisti hän kirjoittakaan naiseksi kasvavan tyttären ja isän erilaisista todellisuuksista! Niistä fyysisistä ja mentaalisista tiloista joissa me elämme, ja joiden sisällä usein olemme yksin –  mutta jotka silti, hetkittäin, avautuvat jaettavaksi.

Eräs vaikuttavimmista lukemistani romaaneista on Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (suom. Kaarina Sonck). Vaikka tiesinkin ennen kirjaan tarttumistani Yhdysvaltain orjuudesta kaikenlaista, en ollut ennen Morrisonia ymmärtänyt millaiselta voi tuntua, kun ihminen ei omista edes itseään. Morrisonia lukemalla paitsi opin, myös jotenkin syvemmin ymmärsin, millaisia seurauksia saattoi olla sillä, ettei orjien lapsilla ollut oikeuksia vanhempiinsa, eivätkä orjiksi syntyneet äidit tai isät liioin saaneet pitää lapsiaan lähellään – orjanomistajat saattoivat koska vain viedä lapset pois ja myydä heidät muualle. Millaiset jäljet jää ihmiseen, joka lapsena erotetaan vanhemmistaan? Ja millaiset äitiin, jolta lapsi toisensa jälkeen viedään pois, myydään? Miten sellaisesta voi selvitä menettämättä järkeään?

Paras lukupaikka on…

Intohimoiselle lukijalle lukuminuutteja ei koskaan ole tarpeeksi. Luen siis mielelläni melkein missä vain: sängyssä maaten, sohvalla istuen, raitiovaunussa, junassa. Jos minulla on kesken oikein hyvä kirja, saatan lukea myös bussipysäkillä, jonossa, kadulla kävellessä.

Lentokoneessa matkustaminen on ehkä parasta aikaa lukijan elämässä, sillä kun muita virikkeitä on vähän, eivätkä maisematkaan ei juuri vaihdu, voi huoletta uppoutua moneksi tunniksi siihen toiseen maailmaan joka kirjan kansien välistä avautuu.

Lomiin minulla liittyy erityisen epärealistisia lukuhaaveita; jostain syystä kuvittelen että lomalla vuorokaudessani on tavallista enemmän tunteja ja ehdin jollain mystisellä tavalla lukea kaikki ne kirjat joista olen haaveillut…

Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…

Mahdoton valinta Alice Munron ja Colm Tóibínin välillä! Olen joskus kuvaillut että kanadalaisen Alice Munron novellien lukeminen on kuin seikkailisi karkkikaupassa, jossa kaikki on ilmaista: jokainen Munron virke, tarkkuudessaan ja viisaudessaan, tuottaa minulle suunnatonta mielihyvää, aivan kuin karamellia imeskelisi. Munron kirjallinen taitavuus on lähes yli-inhimillistä. Hänellä on käsittämätön kyky, pienin tarkoin vedoin, ladata elämän toisteinen arkipäiväisyys täyteen merkitystä.

Mutta realistina valitsen sittenkin irlantilaisen Colm Tóibínin, sillä Munro on jo pitkälti yli 80-vuotias, eikä hän kai enää juuri poistu Ontariostaan. Tóibín, aivan kuten Munro, on taitava ja hienovarainen ihmisten näkijä. Erityisen hienosti Tóibín näkee naiset. Hänen laajasta tuotannostaan, joka käsittää niin novelleja kuin romaanejakin, suosikkejani ovat hänen vahvat, ristiriitaiset naispäähenkilönsä: Brooklynin Eilis ja Nora Websterin Nora (molemmat teokset suom. Kaijamari Sivill).

Keltaiseen kirjastoon liittyvä muisto:

Olen antanut kertoa itselleni, että olen osaltani ollut myötävaikuttamassa siihen, että Colm Tóibínin teokset tulivat mukaan Keltaiseen kirjastoon.

Tarina menee näin: eräs läheinen ystäväni asuu Irlannissa, ja paitsi että hän on ihana ihminen, meillä sattuu olemaan kovin samanlainen kirjamaku…. Vaikka näemme harvoin, tilailemme usein toisillemme nettikirjakaupoista uutta luettavaa. Ystäväni oli pitkään suositellut minulle Colm Tóibínin kirjoja, ja kerran kun olimme heidän luonaan Dublinissa, huomasin kirjakaupassa esillä pinon Tóibínin vastailmestynyttä romaania Brooklyn, kirjailijan signeeraamana. Aluksi romaanin vähäeleisyys tuntui puuduttavalta, mutta pian tekstin hillityn pinnan alla piilevä jännite imi minut mukaansa niin että luin sitä kaikkialla – Brooklyn kuuluu kirjoihin joita olen lukenut bussissa, kävellessäni, wc:ssä; kaikkialla.

Luettuani Brooklynin riensin Facebookiin päivittämään tästä erinomaisesta romaanista, ja pian sain viestin toiselta ystävältäni, joka puolestaan sattuu olemaan kustannustoimittaja. Hän kyseli voisiko Tóibín mielestäni toimia suomalaisyleisölle, tunsinko kirjailijan tuotantoa muuten, jne. Hän oli aiemmin kuullut Tóibínin teoksista sekä hyvää että huonoa palautetta ja oli jäänyt pohtimaan asiaa. Kehotin häntä ehdottomasti lukemaan Brooklynin – eikä aikaakaan, kun aloimme saada tämän hienon irlantilaiskirjailijan kirjoja suomennettuina, osana Keltaista kirjastoa.

Viime jouluna annoin Tóibínin tuoreimman suomennoksen, Nora Websterin, lahjaksi kälylleni. Hän oli pitänyt romaanista niin paljon, että oli antanut sen luettavaksi äidilleen. Eräänä kevätpäivänä sain mieheni äidiltä tekstiviestin, jossa hän kiitti kirjasta, joka oli valloittanut hänet. Miten ihmeellisen mukaansatempaava voi aivan tavallinen arki olla, hän kirjoitti. Anoppini ja minä olemme eri sukupolvea, minä olen urbaani kosmopoliitti ja hän on asunut koko ikänsä maalla – mutta niin vain on olemassa tarinoita ja henkilöitä, jotka puhuttelevat yli sukupolvien, perhetaustojen, kansallisuuksien.

Viesti sai minut hyvin iloiseksi ja tunsin myös ylpeyttä siitä, että olin ollut pieni osa sitä ketjua joka mahdollisti sen, että myös suomalaislukijat ovat päässeet nauttimaan Tóibínin hienoista teoksista, äidinkielellään.

Hyvä kirjallisuus on sellaista: se rakentaa siltoja, kasvattaa ymmärrystä, lohduttaa, haastaa, stimuloi, yhdistää.

”En voisi kuvitella elämääni ilman Keltaista kirjastoa, kiitos siitä.”

Suurkiitos teille kaikille lähes 800:lle, jotka osallistuitte Keltaisen kirjaston kaikkien aikojen ensimmäiseen lukijatutkimukseen ja annoitte arvokasta palautetta!

Kävi ilmi, että kyseessä on oikea himolukijoiden porukka, joista suurin osa lukee yli 20 kirjaa vuodessa. Monet myös osallistuvat aktiivisesti kaikenlaisiin kirja-alan tapahtumiin. Lähes kaikki vastaajat suosittelisivat Keltaista kirjastoa ystävilleen.

Kiitosta Keltainen kirjasto sai laadukkuudesta, hyvistä suomennoksista ja siitä, että se tuo suomalaislukijoille kirjallisuutta maailman joka kolkasta. Eniten huolestutti mahdollinen kirjallisen tason lasku. Voimme kuitenkin täältä toimituksesta vakuuttaa, että tämä huoli on turha!

Tapahtumia toivottiin myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Kirkkaasti toivotuimmaksi tapahtumaksi nousi kauden uusien kirjojen esittely. Pyrimme ottamaan nämä toiveet jatkossa huomioon.

Lämmin kiitos vielä kaikesta ihanasta palautteesta, hienoa että te lukijat olette olemassa!

Tutustu Idan lempikirjoihin täällä.