Nimi: Antti Ojala
Ikä: 33
Ammatti: Tv-tuottaja, toimittaja
Olen parhaillaan lukemassa…
Tällä hetkellä minulla on kesken vuodenvaihteessa menehtyneen israelilaisen kirjailijan Amos Ozin viimeinen teos Juudas (suom. Minna Tuovinen). Oz kuului Philip Rothin kanssa niihin kirjailijoihin, jotka eivät Nobelin kirjallisuuspalkintoa koskaan saaneet, vaikka palkintoa povattiin heille vuosikymmeniä.
Kirjassaan Oz nostaa esiin, pitääkö Uuden testamentin tarina Juudas Iskariotista Jeesuksen kavaltajana paikkansa. Samalla 1950- ja 60-luvun vaihteeseen sijoittuvassa teoksessa käydään läpi vasta perustetun Israelin valtion ensimmäistä vuosikymmentä sekä keritään auki Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia, jonka juuret ovat vuosisatojen takana. Itse Oz toivoi rauhanomaista ratkaisua väleihin ja uskoi, että jaettu Jerusalem olisi voinut toimia molempien valtioiden pääkaupunkina. Ratkaisua konfliktiin ei ole näköpiirissä.
Lisäksi luen tällä hetkellä kevään New Yorkin -matkani innoittamana yhdysvaltalaisen Raymond Carverin novellikokoelmaa Vielä yksi asia (suom. Raija Mattila). Novellit ovat oma taiteenlajinsa, joista löytää välillä todellisia helmiä, kuten Carverin kohdalla.
Viimeksi Keltaisesta kirjastosta olen lukenut tieteiskirjoja, kuten Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (suom. I. H. Orras) sekä Don DeLillon Nolla kelviniä, joka teki suuren vaikutuksen. DeLillo kuvaa kirjassa ihmisen pyrkimystä voittaa kuolema syväjäädytystä hyödyntäen. Kirja esittää ajatuksia herättävän kysymyksen elämän ja kuoleman rajasta: ”Mitä mieltä elämisessä on, jos lopuksi ei kuole?”
Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda…
John Irvingin Kaikki isäni hotellit (suom. Kristiina Rikman) oli yksi ensimmäisiä Keltaisen kirjaston kirjoja, joihin tartuin. (No joo, klassikkojen klassikko J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (suom. Pentti Saarikoski) oli luettu jo nuoruudessa). Irvingin kirjaan liittyy hienoja muistoja, teos vei niin karnevalistiseen ja mielikuvitukselliseen maailmaan jossa kaikki Irvingin tuotannosta tutut elementit olivat heti läsnä: karhut, hotellit, homoseksuaalit, paini, Itävalta…
Kirjan tarina keskittyy Berryn perheen ympärille. He ovat kuin hullunkurinen perhe, jossa isä haaveilee omasta hotellista ja lapset kipuilevat erinäisten asioiden kanssa. Koettelemuksista huolimatta perhe pitää kuitenkin yhtä. Välillä liikutaan New Hampshiressa ja välillä Wienissä. Kirja on hyvin runsas ja rönsyilee suuntaan jos toiseen, välillä uskottavuuttakin koetellen. Täydellistä eskapismia arjesta siis. Kirjan innoittamana luin melkein koko Irvingin tuotannon läpi.
Toinen ehdoton suosikkini on Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa (suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies). Viipyilevä tarina sijoittuu sekin hotelliin. Ikääntyvä kirjailija Gustav von Aschenbach lomailee Venetsiassa koleraepidemian aikaan. Lähtö Venetsiasta keskeytyy, kun Aschenbach lumoutuu nuoresta Tadziosta. Kirjassa on tuotu hienosti esiin kadonneen nuoruuden haikailu sekä elämän ehtoopuolen vastaanottaminen. Molemmissa kirjoissa pääsevät keskeisiin rooleihin myös Euroopan kulturellit kaupungit tapahtumapaikkoina, mikä saa aina matkakuumeen nousemaan.
Joskus tärkeitä kirjoja joita on suunnitellut lukevansa, löytyy sattumalta, kuin johdatuksesta. Näin tapahtui Graham Greenen Voima ja kunnia -teoksen (suom. Tauno Tainio) kohdalta, joka odotti Tapiolan kirjaston kirjanvaihtohyllyllä joulun välipäivinä.
Paras lukupaikka on…
Kesti kauan ennen kuin sain kotiini sopivan lukunurkan. Nuoruudessa asunnot olivat usein pieniä ja vaihtuivat taajaan. Nykyään kodin olohuoneesta löytyy kutsuva nojatuoli kirjahyllyn vierestä, jonne oikein odottaa pääsyä päivän päätteeksi.
Julkisista tiloista pääkaupunkiseudun lukuisat kirjastot ovat aktiivisessa käytössäni. Niistä löytyy hyviä lukusoppia, rauhallisimpana esimerkkinä Munkkiniemen kirjasto. Vierastan hieman nykyistä tarvetta kirjastojen muuttamisesta viihdekeskuksiksi, jossa kirjat ja lukeminen eivät aina näyttäydy keskiössä. Erityismainintana on huomioitava vielä remontoitu Kansalliskirjasto, joka on vuosien mittaan muodostunut mieluisaksi lukukeitaaksi.
Liitän Keltaiseen kirjastoon myös kesän ja auringon. Muistan monet kerrat, kun olen lomalla tarttunut sarjan kirjoihin ja lueskellut puistoissa ja kahviloissa niitä. Kallion Pengerpuistossa taittui Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla (suom. Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori), junalla Suomen suvessa kiitäen Kurt Vonnegutin Kalmasilmä (suom. Juhani Koskinen) ja rannalla maaten W. G. Sebaldin Austerlitz (suom. Oili Suominen).
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…
Kirjoissa tekijän ajatuksia pääsee hyvin lähelle. Ne ovat monin verroin henkilökohtaisempia kuin vaikkapa elokuvat. Olisikin ikävää, jos hienosti kirjoitetun tarinan takaa paljastuisi täysin sietämätön tyyppi. Tästä syystä suosikkikirjailijoita ei aina ole edes suurta hinkua päästä tapaamaan. Kirjailijan tekstit puhuvat puolestaan.
Mutta löytyy sentään joku. Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš olisi mielenkiintoinen persoona tavata. Hänen dokumentin keinoja hyödyntävät reportaasiromaaninsa avaavat kiinnostavalla tavalla neuvostoajan ihmisten elämää. Aleksijevitš haastattelee teoksiaan varten satoja henkilöitä ja rakentaa tarinan kollaasimaisesti. Viimeisen vuoden aikana olen pyrkinyt myös lukemaan enemmän naiskirjailijoiden teoksia, joista moni on syyttä jäänyt vähemmälle huomiolle – ainakin aiemmin.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista olen tavannut John Irvingin sekä Paul Austerin.
Keltaiseen kirjastoon liittyvä muisto:
Viime kesän Dublinin-reissulla täytyi tietysti kiertää kaupunkia James Joycen jäljillä. Joycen mestariteos Odysseus (alkuteos Ulysses, julkaistu 1922, suom. Pentti Saarikoski) kertoo juutalaisen mainosmiehen Leopold Bloomin harhailuista Dublinin baareissa. Moderni Odysseia siis.
Kirja on tajunnanvirtatekniikan muistettavin teos, jonka lukemisen loppuunsaattamisen moni on kokenut haasteelliseksi. Itse noudatin ankaraa lukupäiväkirjaa, ja luin kirjan pienissä osissa useamman kuukauden aikana. Kirjan lukemisen aikaan tapasin myös vaimoni, en tiedä sitten kummasta pää meni enemmän pyörälle. Pentti Saarikosken käännösteksti on myös klassikko ja käännöstä onkin pidetty melkeinpä cover-versiona alkuperäisteoksesta, sen verran paljon Saarikoski otti vapauksia suomennostyössään. Luulen, että kannan Joycen lukemisesta jäänyttä perintöä jossain määrin loppuikäni.
Omat harhailuni Helsingin kaduilla ovat vieneet minut takavuosina muun muassa Sofiankadulle. Silloin tällä Senaatintorin vieressä olevalla kadulla toimi vielä antikvariaatti, josta ostin pikkurahalla Joycen toisen kirjan, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (suom. Alex Matson). Jälleen tärkeä löytö sattumalta. Kuriositeettina mainittakoon, että kirjassa esiintyy myös Odysseuksessa mukana oleva henkilöhahmo Stephen Dedalus.