Kuukauden lukija
Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan. Helmikuun Kuukauden lukija on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija Janna Rantala.
Nimi: Janna Rantala
Ikä: 44 v.
Ammatti: lastenpsykiatri, psykoterapeutti
Olen viimeksi lukenut Keltaisesta kirjastosta…
Joillain on lohturuokia, minulla lohtukirjoja. Siksi luen muutaman vuoden välein kaksi suosikkikirjaani kautta aikojen: James Salterin Kiitävät vuodet (suom. Kristiina Rikman) ja Don DeLillon Valkoinen kohina (suom. Helene Kortekallio). Miten ne sattuvatkin olemaan Keltaisesta kirjastosta! Molemmat kertovat (minusta) parisuhteesta keinona kestää kuoleman väistämättömyyttä.
Tavallaan samaa käsittelee viimeisin Keltaisesta kirjastosta lukemani kirja: Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. Arto Schroderus). Järkyttävä, mutta taidokas teos (jouduin hyppäämään muutaman kohdan yli). Suosittelen kirjaa kaikille, jotka luulevat mielenterveyden ongelmien parantuvan, kun ottaa itseään niskasta kiinni. Ja kaikille heille, joiden läheinen ei ole ”parantunut”, vaikka he ovat tehneet kaikkensa auttaakseen. Ja ehkä kaikille.
Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda…
Ensimmäinen lukemani aikuisromaani oli John Irvingin Garpin maailma (suom. Kristiina Rikman). Muistan ystäväni eteisen, jossa hänen äitinsä ojensi kirjan minulle. Pöytäpuhelin, peili, toiseen kerrokseen nousevat portaat. Jo kirjan suositteleminen tuntui ylevältä riitiltä, aikuisuuden avaimelta.
Olin lukenut aiemminkin loistavia kirjailijoita (Lindgren, Alcott, Montgomery), mutta tämä oli toista. Kirjan myötä tuntui avautuvan ikkuna aikuiseen mieleen. Kunhan kasvaisin, minunkin elämäni olisi garpmaista: keskusteluja, lenkkeilyä, intohimoja, suuria aatteita! Ehkei sentään painia. Rinnakkaisluokan Sebastianin (missä lienetkään?) kanssa suunnittelimme miten hän olisi koti-isänä, minä kirjoittaisin kirjoja. Olin ehkä 13-vuotias, ja kirjan traagisuus tavoitti minut vasta myöhemmillä lukukerroilla.
Seuraavan kesänä perheemme kierteli matka-autolla Euroopassa. Aina paljon lukenut äitini ymmärsi innostukseni ja pysähdyimme Wieniin, jotta pääsisin omin silmin näkemään Garpia ja hänen äitiään hämmentäneen Grillparzerin museoidun huoneen. Voin vain todeta yhtyväni Irvingin kuvaukseen.
Paras lukupaikka on…
Luen missä vain ja autossa kuuntelen kirjoja. Minulla on lukijalle erinomainen kyky tunkea hälinä jonnekin tietoisuuteni reunamille.
Muuten luen sängyssä, joka ilta. Jouduin luopumaan tavasta puoleksi vuodeksi, kun vauvat valvottivat öisin niin, että nukuin jokaisen liikenevän hetken. Itkin ilosta, kun jaksoin taas iltaisin valvoa 10 minuuttia kirjan parissa.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…
Olin kuuntelemassa Paul Austeria kun hän luki Helsingissä, ja se oli nautinnollista. Mutta ihan tapaaminen – enpä tiedä. Moinen tuhoaisi melko varmasti naiivin ihailuni. Siinä Suuri Keltainen Kirjailija sitten olisi jotenkin kertakaikkisen lihallisena, aivastaisi tai jotain, ei lausuisi mitään punnittua ja henkevää, eikä arvatenkaan haluaisi keskustella kanssani MINUN näkemyksistäni koskien hänen tekstejään.
Ehkä tapaisin mieluummin kirjailijan, jolta tunnen vain teoksen tai kaksi. Kuten Andrew Millerin (Optimistit – uskottava, kaunis kuvaus yrityksestä elää sietämättömän kanssa), Michael Fraynin (Päistikkaa – inhimillisten pyrkimysten humoristisuus ja riipaisevuus), Ann-Marie McDonaldin (Linnuntietä – idylli ja kauhu). Heihin pystyisin ehkä suhtautumaan ihmisinä, jotka ovat kaiken muun muassa tulleet kirjoittaneeksi hienon kirjan tai pari.
Mieluiten tapaisin kirjojen henkilöitä! Babetten (DeLillo, Valkoinen kohina), joka elää näennäisen sulavaa uusperheen arkea luullen piilottavansa salaisuutensa tarkkanäköisiltä lapsiltaan. Kathy H:n (Ishiguro, Ole luonani aina), jonka tyynen kerronnan alla piirtyy pikkuhiljaa puistattavan raadollinen systeemi. Jadinen (Morrison, Tervanukke), joka jää kuin kahden maailman väliin ihonvärinsä ja taustansa vuoksi. Nedran (Salter, Kiitävät vuodet), jolle elämä vaikuttaa suoneen kaiken. Gradyn (Capote, Kesän taittuessa), joka ehkä aikuistuu New Yorkin kesässä. Ja kävisin mielelläni Ayresien luona päivällisellä (Waters, Vieras kartanossa) – kirjan alkupuolella, kiitos.
Keltaiseen kirjastoon liittyvä muisto:
Muisto on tuore. Löysin vahingossa lomamatkalla José Saramagon kotitalosta ja kirjastosta muodostetun museon. Olen lukenut kaiken mitä häneltä on käännetty, ihaillen tyyliä, jonka tunnistaa ensimmäisestä lauseesta. Jälleen uusi osoitus pöyristyttävän minä-keskeisestä maailmankuvastani: en voinut uskoa hänen asuneen Lanzarotella. Turistikohteessa! Nobel-kirjailija!
Paikka oli lumoava. Makuuhuone oli eristetty köydellä (kuten Grillparzerin kammio), mutta muutoin talossa sai kulkea oppaan ja pienen ryhmän kanssa vapaasti. Saramagolla oli kauniissa työhuoneessaan ikkunalaudalla kokoelma kiviä. Olohuoneen lasikokoelmassa oli kaksi Aallon maljaa. Iltaisin kirjailija istui – opas kertoi – puutarhassa, katsellen merelle, ympärillään taimesta kasvatetut puunsa.
Tien toisella puolen oli varsinainen museo ja sen suuri kirjasto. Seinusta täynnä Saramagon omien teoksien käännöksiä, joukossa tutut keltareunaiset kannet. Jumitimme oppaan kanssa pieneen eteisaulaan puhumaan kirjoista, käännöksistä, kirjailijan elämästä… Kummankaan englanti ei ollut kummoinen, mutta lumous jaettu. Ajattelin, miten pienen kylän eteisestä alkaa matka suureen lukijoiden yhteisöön – kunhan joku ojentaa sinulle kirjan ja sinä avaat sen.
Tutustu Jannan suosikkeihin täällä.