Nimi: Jesse Raatikainen
Ikä: 27
Ammatti: Kulttuuritoimittaja ja kriitikko
Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan. Helmikuun Kuukauden lukija on Jesse Raatikainen.
Viimeksi Keltaisesta kirjastosta olen lukenut mainion, toissa vuonna julkaistun Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartonin (suom. Kristiina Rikman). Käännös palkittiin Jarl Hellemann -palkinnolla viime vuonna, enkä ihmettele miksi. Lukiessa tuntui siltä, että Stroutin alkuperäinen kieli pääsi kirkkaana esiin. Äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli perusteellista ja koskettavaa, vaikka teos onkin erittäin lyhyt.
Lukupinossa odottaa suuri määrä keltaista, ja esimerkiksi Paul Austerin 4 3 2 1 (suom. Ilkka Rekiaro) jäi kesken, koska joitakin kirjoja on täytynyt töiden ja koulun vuoksi laittaa etusijalle. Aloitin myös Kazuo Ishiguron Surullista pianistia (suom. Helene Bützow), jota olen odottanut jo pitkään. Uskon, että sen luen vapaa-ajallani seuraavaksi.
En unohda koskaan Nobel-palkitun Orhan Pamukin mammuttia Kummallinen mieleni (suom. Tuula Kojo), joka saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani kirjoista. En ollut lainkaan kiinnostunut Turkin lähihistoriasta, kun aloin kirjaa lukea. Pamukin esiintyminen Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla kuitenkin herätti kiinnostukseni, kuten myös hänen arvostettu asemansa maailmankirjallisuuden kentällä. Juonen kuljetus, romaanin kieli ja käännös, sekä tarinan rikkaus nousevat kaikki esiin kirjassa. Olen aika hidas lukija, mutta kirjaan tarttuminen oli aina suuri ilo.
Suuriin vaikutuksiin lukeutuu myös Ishiguron Pitkän päivän ilta ja Haudattu jättiläinen (suom. Helene Bützow). Ensimmäiseen tartuin onnistuneen filmatisoinnin vuoksi ja jälkimmäiseen Nobelin jälkeen. Myös Haudatun jättiläisen tapauksessa oli hieman sama kuin Pamukissa, etten ollut aiheesta ollenkaan kiinnostunut. Esihistoria ja fantasia ovat elementtejä, jotka eivät innosta minua. Ishiguro lukeutuu kuitenkin niihin kirjailijoihin, jotka ovat mestareita työssään. Aiheella, paikoilla ja teemoilla ei ole taiteessa merkitystä, jos homma on hanskassa.
En unohda myöskään Haruki Murakamin sarjaa 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff), surullisen vähän suomennetun Truman Capoten postuumia Kesän taittuessa (suom. Kaijamari Sivill) tai J.D. Salingerin klassikkoa Sieppari ruispellossa (suom. Arto Schroderus).
Paras lukupaikka on sänky, juna tai lentokone. Minun on vaikea keskittyä kunnolliseen lukemiseen muutoin kuin nukkumaan käydessä tai matkaa tehdessä. En osaa ottaa kirjaa esiin lyhyellä ratikka- tai metromatkalla, mutta tykkään lukea jos vähänkin pidempään istun kulkuvälineessä.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata melkeinpä kenet tahansa, mutta ehkä tällä hetkellä Kazuo Ishiguro olisi ykkönen. Olen onnekas, kun olen nyt viime vuosina päässyt katsomaan monia Keltaisia kirjailijoita, mutta Ishiguro olisi jännittävä. Tietysti myös Haruki Murakami olisi täydellinen vaihtoehto, koska hänen näkemisensä on melkein mahdotonta. Kerään signeerattuja Keltaisia kirjoja, joten kaikki tapaamiset otan vastaan suurella ilolla.
Merkittävimpiä Keltaiseen kirjastoon liittyviä muistoja on kaksi. Ensimmäinen on se, mistä kaikki lähti liikkeelle. Oli toukokuun 11. päivä vuonna 2014, kun ostin kirpputorilta neljä Ernest Hemingwayn Keltaista. Kirjailija oli aina kiinnostanut minua, mutta upea kansitaide sai minut tekemään ostopäätöksen. Mielestäni juurikin esimerkiksi Vanhus ja meri ja Afrikan vihreät kunnaat (suom. Tauno Tainio) edustavat Keltaisen kuvitusta parhaimmillaan. Vannoin äidilleni, että ryhdyn keräämään Hemingwayn tuotantoa pikkuhiljaa, mutta en tietenkään Keltaista kirjastoa. Reilu viisi vuotta ja 282 kirjaa myöhemmin voin todeta epäonnistuneeni pyrkimyksessäni ja samalla valehdelleeni omalle äidilleni.
Toinen muisto on oikeastaan koko vuosi 2017, joka oli Keltainen supervuosi. Ensin Orhan Pamuk vieraili Suomessa toukokuussa, Paul Auster elokuussa. Molemmat pääsin tapaamaan signeerausjonossa, Austerin jopa kolmesti. Ensin Ateneumissa, jossa kysyin (ilmeisesti epäselvästi) saisinko kahteen kirjaan signeerauksen. Hän kuuli minun pyytävän valokuvaa, ja vastasi kyllä. En ollut ottanut kameraa kännykästäni esiin, joten valtavassa kiireessä kaivoin sen taskustani ja nappasin hieman tärähtäneen yhteiskuvan, jossa puolet naamastani jäi kuvan ulkopuolelle. No, upea muisto silti! Seuraavana päivänä kävin katsomassa häntä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja viimeisen kerran Akateemisessa kirjakaupassa. Saavuin paikalle monta tuntia ennen tilaisuuden alkua ja pääsin lopulta kuuntelemaan presidentti Sauli Niinistön toteuttamaa haastattelua Jenni Haukion vierestä.