Nimi: Paula Kontio
Ikä: 75 v.
Ammatti: eläkeläinen & yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa
Kaksi viimeksi lukemaani Keltaisen kirjaston kirjaa ovat Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola) sekä Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman). Aleksijevitš sovittaa ydinonnettomuuden uhrien kärsimykset moniääniselle kuorolle. Esitys kasvaa vetoomukseksi siitä, ettei mikään järjestelmä jättäisi uhrejaan heitteille. Stroutin tekstissä kuuluvat amerikkalaisin tyttären ja äidin pidätellyt lauseet, mutta menneisyys huutaa itseään esiin rivien välistä. Teokset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta kumpikin koskettaa syvästi.
Keltaiseen kirjastoon liittyvät muistoni: Meitä oli kolme. Olimme nuoria konttoriharjoittelijoita, emmekä tuhlanneet tupakkaan tai meikkeihin. Vaatemuodin muutoksetkin olivat siihen aikaan niin hitaita, että palkasta jäi jotain ylikin leffalippujen ja amerikkalaisten rock-levyjen jälkeen. Lukevien perheiden tyttärinä päädyimme kirjoihin. Jokainen ostaisi kerran kuussa Keltaisen kirjaston kirjan ja kierrättäisi sen sitten muilla. Luimme näin kuukaudessa kolme teosta yhden hinnalla.
Ensimmäiset kirjat olivat Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri (suom. Tauno Tainio), Yasunari Kawabatan Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies) sekä Italo Calvinon Paroni puussa (suom. Pentti Saarikoski). Tuntui, että kaikki kierrättämämme kirjat kutkuttivat älynnystyröitämme ja laajensivat maailmankuvaamme. Vaikka työssä aakkostimme vain papereita mappeihin, tunsimme itsemme jo fiksuiksi. Kun tiemme sitten erosivat, kulki ”tilipäivä-kirjan” idea pitkään mukanani.
Lukupaikoista paras on sohvannurkka. Sen pohjalta vastustin kansakoulunopettajani käsitystä siitä, ettei lukeminen ole oikea harrastus kaunoluistelun ja pianonsoiton tapaan. Samalla sohvasta tuli lähtöasemani kirjallisiin maihin ja maisemiin, kieliin ja kulttuureihin; näköaloihin, joita en ehkä olisi muutoin tavoittanut.
Olen katsellut Venetsiaa hehkuvassa helteessä ja sakeassa sumussa, mutta myös Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia (suom. Oili Suominen) -teoksen kirjailijan silmin. Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit (suom. Jorma Kapari) osoitti haikeutta herättäen, että kaupungit ovat muistin tuotoksia, seuraavalla kerralla jo toisenlaisia. Onneksi paikkojen henki tallentuu kirjoihin kuten W.G. Sebaldin Austerlitz (suom. Oili Suominen) unohtumattomasti osoittaa.
Keltaisen kirjaston kirjailijoiden kohtaamisista: Olen ”tavannut” vain Paul Austerin. Osuin vuonna 1991 Lontoossa paikalle, kun hän signeerasi uutuuskirjaansa The Music of Chance. Kotimatkalla hänen teoksensa The Invention of Solitude lumosi minut täysin. Palasin kumpaankin Keltaisen kirjaston teoksina Sattuman soittoa (suom. Erkki Jukarainen) ja Yksinäisyyden äärellä (suom. Erkki Jukarainen).
Jotenkin juutuin Austeriin. Pro gradussani tarkastelin teoksia Oraakkeliyö sekä Mies Pimeässä/ Matkoja kirjoittajankammiossa (suom. Erkki Jukarainen) jälkimmäistä osaa. Sitten kestikin kauan ennen kuin näin Austerin livenä uudelleen. Se tapahtui syksyllä 2017, kun hän esitteli uutuuttaan 4 3 2 1 (suom. Ilkka Rekiaro) Säätytalolla. Ruuhkassa sain nyökättyä hänelle vain kiitokset. Tällä rutiinilla pidän viisaampana lukea kirjailijoita oikeiden tapaamisyritysten asemesta.
Näitä Keltaisen kirjaston kirjoja en unohda: Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (suom. Kaarina Sonck) sekä Sinisimmät silmät (suom. Seppo Loponen) iskivät suoraan sydämeeni. Morrison kirjoittaa afrotaustaisista ihmisistä kaikki aistit avoinna, kokijoiden silmin, sisältäpäin. Sinisimmissä silmissä Morrison pysäyttää näkemään rotusyrjinnän ottamat monet muodot. Teki kipeää huomata, että satuttamisen ja syrjäyttämisen lisäksi valkoinen rotupuhe synnyttää kohteissaan myös itsehalveksuntaa. Siksi Morrison pyrkii luomaan kielenkäytölle ja kanssakäymiselle uutta maaperää.
Näiden teosten merkitys konkretisoitui pitäessäni sylissäni tummakiharaista lastenlastani. Morrison oli valmistanut minut rooliini: tajuamaan miltä lapsesta saattaa tuntua, kun iho ei ole valkoinen eivätkä silmätkään siniset.
Seuraavaksi luen Édouard Louisin teoksen Ei enää Eddy (suom. Lotta Toivanen). Louis kirjoittaa The Guardian -lehden artikkelissaan 11.2.2017, että hänen vanhempansa kokivat kirjan loukkaukseksi. Silti hän pyrki päinvastaiseen: antamaan äänen sosiaaliluokalle, josta kirjallisuus vaikeni täysin. Hän kertoo täyttäneensä Toni Morrisonin tavoin ammottavaa tyhjiötä: sitä ettei löytänyt lapsuutensa maailmaa maansa kirjallisuudesta.