Mielenterveyden ammattilaisena marraskuun Kuukauden lukijaa Miguel Reyesiä ovat puhutelleet mm. Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Pablo Nerudan runous kolahti hänen päästyään isänsä synnyinmaahan Chileen.
Nimi: Miguel Reyes
Ikä: 50
Ammatti: Sekasin-chatin tiimipäälikkö
Olen viimeksi lukenut Keltaisesta kirjastosta Don DeLillon Valkoisen kohinan (suom. Helene Bützow, kuten kaikki DeLillon kirjat). Olin aikaisemmin lukenut DeLillolta Vaa’an, Mao II:n, Alamaailman ja Cosmopoliksen ja pidin niistä, mutta Valkoinen kohina – tässä on jotain maagista, mitä oikeastaan vain kirjoista voi kokea. Se osuu elämässäni ihmeelliseen ja ihanaan kohtaan. Toisaalta se kuvaa teiden sulkemisia, altistumista ja ihmisten eristämistä sekä paniikinomaista hamstraamista marketeissa, sillä kuka voisi unohtaa koronasulun vessapaperihamstrauksen… se on hauska ja viisas, naurettava ja melankolinen samaan aikaan. Se on kirja, jossa lauseita pitää lukea monta kertaa uudestaan ja todeta ääneen, kuinka nerokkaasti tässä on asia kiteytetty. Sen hahmot ovat eläviä ja kiinnostavia, ja loppupelissä se kertoo kuolemanpelosta (joka meillä kaikilla väistämättä on) sekä rakkaudesta tai sen loppumisen pelosta. ”Ei niin, että Babette ei vaalisi elämää; yksinjääminen häntä pelottaa, Tyhjyys, kosmisen pimeyden tuntu. Mastercard, Visa, American Express.” Delillomaisen nerokasta kuvata ensin tarkasti inhimillisiä pelkojamme ja luetella sitten luottokortteja pisteen perään. Tämän kirjan tulen lukemaan uudestaan. Tähän kirjaan tulen palamaan. Paperi T:n sanoja mukaillen ”Sä jätit jäljen”.
Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda…
Näitä on useita:
Peter Høegin Sinun silmiesi kautta (suom. Sanna Manninen), joka on paras lukemani teos häneltä. Kirjan päähenkilö ”Peter” saa lukijan valppaaksi jo ensi hetkistä lähtien ja se onkin hyvä asia, koska helppolukuisuudestaan huolimatta teos on kaikkea muuta. Se pureutuu syvälle ihmisyyden syvyyksiin ja kauheuksiin kuljettaen tarinaa taitavasti jännärin tavoin olematta sitä ollenkaan. Teos avautuu niin moniin suuntiin, että se pitää lukea uudestaan pikimmiten. Se haastaa miettimään, mikä meitä yhdistää ja erottaa tai millaisia tarinoita itsestämme kerromme. Siinä ovat läsnä elämän realiteetit, suru, pelko ja ahdistus. ”Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme, koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.” Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos.
Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (suom. Outi Menna), joka kertoo koskettavalla ja kauniilla mutta samalla raadollisella tavalla isän/tyttären (oikeastaan lähiomaisen) tarinan hulluudesta ja sen vaikeudesta sekä ikuisesta toivosta. Valon pilkahduksista ja kuoleman varjosta. Siitä miten pohjaton on lapsen rakkaus vanhempaan ja kuinka tuskallinen myös. Raadollisuudessaan teos antaa hulluudelle ihmisarvoisen kohtelun. Toisaalta se tuo myös esille sen omaisten surun ja pettymyksen, kun ymmärtää, että toista ei voi pelastaa putoamiselta, omaa itseään ei voi uhrata sairaan maailmaan, koska ne ovat erillisiä. Toiselle putoaminen on loppu, toiselle maailmankaikkeuden ymmärtämistä. Kun joku sairastuu vakavasti mieleltään, on siinä aina tragiikkaa ja suurta surua. Kaiken takana on tämä sairastunut. Ihminen. Kuinka me hänet näemme tai kadotamme silmistämme. Tässä kirjassa jostain käsittämättömästä syystä traagisesta tulee kaunista. Siksi itkin teosta lukiessani.
Petina Gappahin Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen). Kirjat ovat aina olleet minulle matkoja johonkin. Avartaneet maailmankatsomustani, lisänneet empatiakykyäni. Nyt matkaan Zimbabween, entiseen Rhodesiaan (josta myös kirjassa), josta en todennäköisesti tietäisi mitään ilman Memorya, albiinoa, välitilassa leijuvaa, joka on sivullinen joka paikassa. Onneksi hänestä on kirjoitettu sisukas hahmo. Kirja kertoo myös hienosti muistoista, jotka ovat meille kaikille niin tärkeitä, mutta samalla vaarallisia, koska niihin ei kannata aina täysin luottaa. Tämä ei välttämättä ole paras lukemani Keltaisen kirjaston kirja, mutta oiva esimerkki siitä, miksi minä rakastan kirjoja, lukemista ja kirjojen luomia maailmoja. Oppiakseni elämästä, maailmasta, toisista ihmisistä ja itsestäni.
Paras lukupaikka on… ehdottomasti sänky. Rauhoitun illalla lukemalla. Rakastan myös kirjastoja. Niissä on oma rauhoittava tunnelmansa, joka veti mukaansa jo aikoinaan Kannelmäen sivukirjastossa. Sinne edesmennyt äitini minut vei ja lumouduin pitkistä kirjahyllyistä ja rajattomasta mahdollisuudesta tutustua uusiin maailmoihin. Jos en juossut pallon perässä kentällä, pelannut purkkista tai neppaillut hiekkalaatikolla, vietin aikaani kirjastossa.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata… Kill your idols. En rehellisesti sanottuna haluaisi tavata ihailemiani ihmisiä, koska lumous särkyisi. Ajatusleikkinä kuolleista nostaisin Toni Morrisonin, tuon ensimmäisen afroamerikkalaisen naisnobelistin. Olin vaikuttunut Sinisimmät silmät -teoksesta (suom. Seppo Loponen) sekä Paratiisista (suom. Seppo Loponen), joka oli ensimmäinen häneltä lukemani teos. Elävistä (noista tylsimyksistä) valitsisin Hanya Yanagiharan, jonka kipeän kaunis ja raastava romaani häpeästä oli ajoittain jopa tuskallista luettavaa. Minua kiinnostavat ihmiset, jotka kykenevät tuottamaan samaan aikaan jotain niin kaunista ja niin kauheaa yhtä aikaa. Se kuvaa myös rehellisen raadollisesti mielenterveyttä ja sen kerrannaisvaikutuksia. Olisi mielenkiintoista jutella Hanyan kanssa kirjan teemoista vaikka jossain Kallion lukuisista kuppiloista.
Keltaiseen kirjastoon liittyvä muisto: Pablo Nerudan Tunnustan eläneeni (suom. Matti Rossi)
Päästyäni viimeinkin Chileen isäni synnyinmaahan (Isänmaa) päädyimme Valparaisoon katsomaan Nerudan kotia, joka tulvi täyteen hänen runouttaan ja maadoitti minut Tunnustan eläneeni -kirjan kuvauksiin. Kulttuurinen hyppäys suoraan Suomen armeijan harmaista lämmöllä syleilevään Chileen oli ravisuttava. Pitkä ja kaunis maa sijaitsee kokonaan lännen puolelta meren äärellä. Chilen maaperällä Nerudan runot heijastuivat verkkokalvoilleni todellisina. Meri, jota pelkään ja samaan aikaan rakastan. Maa, jota kaipaan ajoittain kovasti. Chile oy Chile lindo. Eteläisen Chilen piiskaava sade, Santiagoa ympäröivät sumuiset vuoret ja Valparaison loputtomat portaat. Ja todella halpa olut. Salut!