Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda paremmin esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Jatkossa esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan.
Kesäkuun 2018 Kuukauden lukija
Kuva © Anna Juhola
Nimi: Esko Juhola
Ikä: 33
Ammatti: Tietokirjailija / Kustannustoimittaja / Kirjablogisti kirjamies.fi
Viimeisin lukemani Keltaisen kirjaston kirja on muistini mukaan Kazuo Ishiguron Yösoittoja (suom. Helene Bützow), josta onnistuin pitkällisen etsinnän jälkeen löytämään siistin kappaleen. Sinänsä hassua, että ehdin keräämään kaikki Ishigurot ennen kuin tieto Nobel-voitosta tuli. Nythän tilanne on se, että hetki sitten hieman vaikeasti saatavia suomennoksia on taas ihan kaikkialla. Yösoittoja on kuitenkin poikkeus, sillä siitä Tammi ei ottanut uutta painosta, joten sitä keräilijät saavat edelleen metsästää.
Muisti on kuitenkin asia, johon ei kannata kovin usein luottaa. Olen listannut kaikki lukemani kirjat 18.5.2011 lähtien tähän päivään saakka, ja listan mukaan viimeinen lukemani Keltainen olikin Italo Calvinon Marcovaldo (suom. Jorma Kapari). Sopivaa sinänsä, sillä Calvino kuuluu Keltaisen parhaimmistoon, enkä pistäisi pahitteeksi, jos hänen tuotantonsa suomentamista jatkettaisiin Keltaisessa.
Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda…
Tähän kysymykseen on harmittavan vaikea vastata, sillä ongelma on, että näitä kirjoja on tavattoman paljon. Voisin hyvin vastata tähän jonkin Ishiguron tai Calvinon teoksen, mutta koska ne mainittiin edellä, kirjaan tähän Naquib Mahfouzin Kairo-trilogian, erityisesti sen ensimmäisen osan Palatsikatu. Pekka Sunin suoraan arabiasta kääntämä teos käynnistää tarinan kolmen sukupolven elämästä 1900-luvun Egyptissä. Arjen kuvaus lomittuu historiallisiin tapahtumiin tavalla, jota voi vain ihailla. Keltaisessa on julkaistu Mahfouzilta myös Midaqq-kuja ja novellikokoelma Miramar. Silti yksi Mahfouzin tunnetuimmista teoksista, Awlad Haretna, on edelleen suomentamatta.
Paras lukuasento on selällään. Joidenkin kirjojen kanssa tämä on ongelmallista ihan jo koon puolesta, mutta olen aina ollut selällään lukija. Vuosien saatossa minulla on ollut lukuisia yrityksiä rakentaa nojatuolista ja muista elementeistä itselleni lukusoppia, mutta ne eivät ole koskaan kyenneet korvaamaan makuuasentoa optimaalisena lukuasentona. En kuitenkaan lukisi puoliksikaan niin paljon, jos en aina pitäisi kirjaa mukana, jolloin sen voi kaivaa esiin metrossa, ratikassa, bussissa, junassa ja niin edespäin. Keltaisen kirjaston kirjojen ulkoasu on vähän kuin musta vaate: aina muodissa.
Ainoa paikka, jossa luen istualtaan, on mökillä Turun saaristossa. Jalat nostan terassin kaiteelle ja välillä vilkaisen edestakaisin aaltoilevaa merta. Mökillä kirjoja kuluu, vaikka aika tuntuu aina jotenkin pysähtyvän.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…
Elävistä se olisi varmaan Kazuo Ishiguro. Fanipoikana pystyisin tuskin sanomaan mitään sellaista, joka ei myöhemmin nolottaisi. Pyytäisin kuitenkin nimikirjoituksen Pitkän päivän ilta -romaaniin, joka teki minuun aikanaan syvän vaikutuksen. Siitä kirjasta alkoi edelleen jatkuva Ishiguro-fanitukseni.
Jo edesmenneistä kirjailijoista haluaisin tavata jonkun Keltaisen mahtavista japanilaiskirjailijoista. Jun’ichirō Tanizakin pääteos Makiokan sisarukset ilmestyi aikanaan järjestysnumerolla 250. Kai Niemisen mestarillinen käännös suoraan japanin kielestä tekee kirjalle oikeutta. Toinen suuri nimi voisi olla Yasunari Kawabata, jonka tuotannosta pisimpään etsin Vuoren jylyä (suom. Eeva-Liisa Manner). Onneksi löytyi, sillä kyseessä on kerrassaan erinomainen teos, jopa parempi kuin miehen pääteokseksikin mainittu Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies).
Ainoa Keltaisen kirjaston kirjailija, jonka OLEN tavannut, on Paul Auster, joka vieraili Suomessa viime syksynä. Kävin kuuntelemassa häntä Ateneumissa, minkä jälkeen hain nimmarin tuoreeseen 4 3 2 1 -romaaniin (suom. Ilkka Rekiaro). Se on vielä lukematta, mutta Austerilta olen lukenut aikanaan New York -trilogian (suom. Jukka Sirola ja Jukka Jääskeläinen). Tiettävästi 17 kustantajaa hylkäsi kirjan ennen kuin se otettiin julkaistavaksi. Tekstin sujuvuutta ei voine kiistää kukaan, mutta kirjan haaste syntyy abstraktista juonesta, henkilöhahmojen identiteettien sekoittumisesta ja muusta jännästä. Hyvä näinkin, sillä suhtaudun aina suurella innolla siihen, että proosan tekemisen konventioita käsitellään kriittisesti ja luovasti.
Keltaiseen kirjastoon liittyviä muistoja lienee yhtä monta kuin omistamiani kirjoja. Olen jo ikäni puolesta Keltaisen kirjaston suhteen myöhäisherännäinen, joten moni omistamistani kirjoista on peräisin divareista, koska suurinta osaa ei tietenkään saa enää uutena kaupasta.
Yksi muisto liittyy Amos Ozin kirjaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen) jota luin samaan aikaan, kun vierailin itse Israelissa ja Palestiinassa. Palestiinassa näin omin silmin Israelin miehityksen ja sorron todellisuuden. Arkipäivän rakenteellinen väkivalta oli luotaantyöntävää ja masentavaa.
Ozin kirja kertoo Israelin valtion tarinan juutalaisesta näkökulmasta käsin, mikä antoi mukavasti perspektiiviä. Se ei muuttanut käsitystäni Israelin valtion nykytoimista, mutta auttoi ymmärtämään tavallisten israelilaisten ajatusmaailmaa ja sitä, mistä he ovat tulleet.
Tutustu Eskon lempikirjoihin täällä.