Nimi: Antti Karisalmi
Ikä: 48
Ammatti: Muusikko
Lukioiässä koin voimakkaan kaunokirjallisen heräämisen. Sen seurauksena marssin Rikhardinkadun kirjastoon ja päätin paneutua järjestelmällisesti maailmankirjallisuuden kaanoniin. Aloitin lainaamalla ensin a-kirjaimella alkavien kirjailijoiden teoksia, jotka luettuani siirryin b:hen.
Jatkaessani kirjain kirjaimelta itsevalistusprojektiani Keltaisen kirjaston kirjat tulivat nopeasti tutuiksi. Muistan noihin aikoihin perehtyneeni muun muassa Günter Grassin Kampelaan (suom. Oili Suominen) ja Kurt Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewateriin (suom. Marjatta Kapari), jotka vakuuttivat minut näiden keltakantisten opusten korkeatasoisuudesta. Tajusin samalla, että näyttävä kirjahylly henkii kulttuuria ja sivistystä, joten ostin antikvariaatista Franz Kafkan Amerikan (suom. Elvi Sinervo) ja James Joycen Odysseuksen (suom. Pentti Saarikoski) nuoren lukumiehen statussymboleiksi. Sittemmin toki myös luin edellä mainitut teokset.
Ikimuistoisimpiin ”keltaisiin” lukukokemuksiini on aina kuulunut jonkun uuden perspektiivin löytäminen asioihin tai mielikuvituksen rajojen inspiroiva venyttäminen. Don DeLillon Vaaka (suom. Helene Bützow) tarjosi vaihtoehtoisen tulokulman John F. Kennedyn salamurhan ympärille kietoutuneeseen vyyhtiin ja lumosi loisteliaalla kerronnallaan. Unohtumattoman tunnelman onnistuivat loihtimaan myös Italo Calvinon Paroni puussa (suom. Pentti Saarikoski) sekä Paul Austerin Mr Vertigo (suom. Jukka Jääskeläinen), jotka paljastivat kumpikin persoonallisella tavallaan sen, minkälaisia elämyksiä hyvä kirjailija kykenee tarinoillaan tuottamaan.
Täysin toisenlaiseen maailmaan taas päädyin avattuani Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -kirjan (suom. Raisa Porrasmaa). Murakami loi reitin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, joissa risteilevät sulavasti suurten metropolien syke, länsimainen popkulttuuri ja japanilaisten animaatioiden unenomainen ennalta-arvaamattomuus. Viimeksi lukemani Keltaisen kirjaston julkaisu oli Murakamin Tanssi tanssi tanssi (suom. Antti Valkama), jossa kirjailija jatkaa arkirealismin aitoja kaatavaa vangitsevaa kerrontaansa. Tunnustaudun julkisesti Murakami-faniksi.
Vaikka muusikolla onkin näennäisesti kosolti aikaa lukemiseen esimerkiksi keikka-ajoneuvossa, laivojen hyteissä tai hotelleissa, en pysty keikkamatkoillamme pääsemään samanlaiseen rauhalliseen lukutilaan kuin kotona: paras paikka lukemiseen on ehdottomasti olohuoneen nurkan nojatuoli, jota kirjahyllyt turvallisesti reunustavat. Keikalta toiselle siirtyessämme keskustelemme kuitenkin paljon lukukokemuksistamme, vaihdamme kirjasuosituksia ja lainaamme kirjoja toisillemme.
Aikana ennen älypuhelimia keikkareissuja kevensivät useammat erilaiset kirjallisuusharrasteet. Huonetoverini Anssi Kelan kanssa meillä oli tapana koluta keikkakaupunkien pölyisimpiä divareita ja haalia mahdollisimman paljon vanhaa poliittista kirjallisuutta, jota ryöstöviljelimme pikkutunneilla kehitellessämme omaa näkemystämme huumorista: poliittisia ”kaskuja”, jotka eivät missään tapauksessa saaneet olla hauskoja. Yhden poliittisen kirjastomme teoksen nimiölehdellä komeili salaperäinen omiste: ”Reimalleni!”. Anssi valjasti sittemmin kyseisen omisteen omaan käyttöönsä, joten useamman tienvarsikirjakaupoista kollektiivisesti ostamamme kirjan alkusivuja koristaa tuo sama Reimalleni-teksti. Alkuperäisen mystisen Reiman identiteetti tullee kuitenkin jäämään ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.