Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda paremmin esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Jatkossa esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan.
Maaliskuun 2018 Kuukauden lukija
Nimi: Olli Sinivaara
Ikä: 37 vuotta
Ammatti: Kirjailija
Kuva: Jarkko Mikkonen/Teos
Olen parhaillaan lukemassa Keltaisesta kirjastosta W. G. Sebaldin teosta Saturnuksen renkaat (suom. Oili Suominen, 2010). Olen lukenut Sebaldin kirjat jo aiemminkin, mutta palaan niihin aina välillä. Monien muiden 2000-luvun lukijoiden tapaan olen sitä mieltä, että Sebald on nykykirjallisuuden ehdotonta kärkeä. Sebaldin esseeromaanit tai esseemäiset matkakirjat puhuttelevat minua syvästi, koska Sebaldin kuvaamien historian paikkojen ja maisemien surumielinen syrjäisyys tuntuu vastaavan nykyajan henkisiä ja fyysisiä joutomaita. Sebaldin teosten kertojanäänessä tuntuu kiteytyvän myöhäismodernin ja jälkiteollisen länsimaisen kulttuurin sisäinen ristiriita: olemme kehittyneempiä kuin koskaan, mutta kehityksemme näyttäytyy jätevuorena tai romukasana, jonka huipulta katselemme kaikkea tuhottua ja kadotettua tietämättä mihin tulevaisuus meitä vie.
Keltaisen kirjaston kirjoissa on ollut minulle useita, useita unohtumattomia lukukokemuksia. Jo mainitut Sebaldin teokset kuuluvat niihin, etenkin ensimmäisenä lukemani Austerlitz (suom. Oili Suominen, 2002). Aivan omalla tavallaan unohtumaton on espanjalaisen Eduardo Mendozan romaani Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, 1999). Tulvan vuosi oli pääsykoekirjana, kun pyrin Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Tästä syystä olen lukenut romaanin monta kertaa ja erittäin tarkasti. Samoihin aikoihin opiskelin espanjaa ja pyrin lukemaan Tulvan vuotta suomennoksen ohella myös alkukielellä. Espanjan kielen, kulttuurin ja kirjallisuuden ystävänä Mendozan romaani on jäänyt syvästi mieleeni, koska se oli ensimmäinen espanjaksi lukemani romaani — kuitenkin Keltaisen kirjaston laadukkaan ja taitavan suomennoksen tuella.
Hieman kliseisesti paras lukupaikka on mielestäni juna tai lentokone. Ehkä myös bussi, mikäli matkapahoinvointi ei estä lukemista. Juna tai lentokone on täydellinen yhdistelmä liikettä ja paikallaanoloa, istumista ja kulkemista, näkemistä ja odottamista. Tästä yhdistelmästä syntyy lukemiselle otollinen viretila. Toinen mieleinen lukemistapani on vaeltelu kaupungilla tai lähimetsissä ja pysähtely aina välillä lukemaan. Mitä parempi kirja, sitä lyhyemmissä pätkissä sitä haluaa nauttia ja sulatella. Lukemisen ja kävelyn yhdistelmä toimii silloin loistavasti.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata Antonio Muñoz Molinan. Espanjassa erittäin suosittu ja arvostettu kirjailija on mielestäni kiinnostava hahmo, jossa yhdistyy laajaa lukijakuntaa puhuttelevien ja laajasti myyvien romaanien kirjoittamisen taito sekä syvällinen ja perusteellinen eurooppalaisen historian tuntemus. Muñoz Molina on intellektuelli ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka osaa kirjoittaa myös mielettömän hyvin toimivia dekkareita ja lukuromaaneja. Hänet tavatessani haluaisin kuulla, miten hän on tähän yhdistelmään päätynyt. Myös hänen näkemyksenä Espanjan historiasta ja etenkin Francon ajasta kiinnostaisivat minua.
Keltaiseen kirjastoon liittyvä muistoni on armeija-ajoilta. Kun 20-vuotiaana kunnianhimoisena kirjailijanalkuna menin armeijaan, päätin lukea intin aikana — en vähempää enkä enempää — koko Keltaisen kirjaston! Ajattelin, että näin voisin hyödyntää armeijan luonteeseen kuuluvaa luppoaikaa ja odottelua itseni sivistämiseen ja kouluttamiseen. Niinpä aloitin lukemisen heti alokasajan ensimmäisellä viikolla Keltaisen kirjaston ensimmäisestä kirjasta, joka oli Patonin Liian myöhään vesipääsky (suom. Jouko Linturi, 1954). Jatkoin lukemista sinnikkäästi ja etenin sarjassa noin kahdeksanteen kirjaan, kunnes projektini jäi kesken. Huvittavinta tässä nuoren ihmisen liian kunnianhimoisessa hankkeessa oli se, että luin kirjoja usein salaa peiton alla taskulampun valossa hiljaisuuden jo laskeuduttua komppaniaan. Valothan sammuivat kello 22.00 eikä sen jälkeen enää olisi saanut lukea. Mutta minä, varsinainen äidinkielen opettajan kultapoika, luin sinnikkäästi salaa Keltaista kirjastoa punkassani valtion ohuiden lakanoiden välissä.
Tutustu Ollin suosikkikirjoihin!