Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda esiin lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan. Maaliskuun Kuukauden lukija on opiskelija Ida Henritius.
Nimi: Ida Henritius
Ikä: 27
Ammatti: opiskelija
Keltaisesta kirjaston kirjoista olen viimeksi kuunnellut Kazuo Ishiguron romaanin Pitkän päivän ilta (suom. Helene Bützow). Pidän äänikirjoista siksi, että ne tallentuvat mieleeni paljon visuaalisemmin kuin lukemani kirjat. Kun ei tarvitse tuijottaa tekstiä, mielellä on enemmän tilaa ikään kuin katsoa sitä maisemaa ja tilannetta, jota kirja kuvaa.
Viimeisin lukemani kirja on Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman). Minuun teki vaikutuksen erityisesti se, miten Strout kuvaa äidin ja tyttären suhdetta ja heidän välistään rakkautta sekä läpi elämän jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta.
Mieleenpainuvimmat lukukokemukset ovat sellaisia, joissa kirja on aiheuttanut voimakkaita fyysisiä tuntemuksia. Luin lukiossa José Saramagon kirjan Kertomus sokeudesta (suom. Erkki Kirjalainen). Muistan edelleen, miten voimakasta ahdistusta ja pahaa oloa minussa herätti se, että kirjassa sokeutuminen ja järjestyksen katoaminen muuttavat ihmiset eläimellisiksi ja saavat heidät tekemään pahaa toisilleen.
Tuoreemmista lukukokemuksista vaikuttavin on ollut Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. Arto Schroderus). Kirjan päähenkilölle Judelle on tapahtunut niin kamalia asioita, että kirjan lukeminen oli paikoin tosi vaikeaa ja melkein sietämätöntä. Kaikki se julmuus tuntuu täysin kohtuuttomalta, mutta onneksi kirjassa on myös iloa, toivoa ja rakkautta.
Paras lukupaikka on koti. Iltaisin laitan puhelimen lentotilaan ja luen ennen nukkumaanmenoa. Olen joskus yrittänyt kuunnella äänikirjoja, mutta nukahdan aina kesken kaiken.
Sen sijaan aamuisin pidän äänikirjojen kuuntelusta. Laitan kirjan päälle heti, kun herään ja kuuntelen aamutoimien lomassa. Olen kuullut, että naiset käyttävät laittautumiseen keskimäärin 330 tuntia vuodessa. Se kuulostaa paljolta, mutta ei tunnu yhtään hukkaan heitetyltä ajalta, jos ajattelee, että sen kaiken saa käyttää kirjojen kuuntelemiseen.
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…
Keltaisen kirjaston kirjailijoista olen eniten lukenut Haruki Murakamia, ja siksi haluaisin tavata hänet. Pidän salamyhkäisestä ja vähän oudosta tunnelmasta, joka useimmissa Murakamin kirjoissa on. Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut Murakamin muistelmateos Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suom. Jyrki Kiiskinen), joka ei tosin kuulu Keltaiseen kirjastoon. Kirjassa Murakami kertoo 30 vuotta jatkuneesta juoksuharrastuksesta ja maratoniin valmistautumisesta.
Luen yleensä kirjat vain yhden kerran, mutta tämän kirjan olen lukenut monta kertaa, vaikka en edes erityisemmin pidä juoksemisesta. Kirjassa on kuitenkin paljon hyödyllisiä ajatuksia siitä, miten motivaatiota saa pidettyä yllä ja miten asioita pystyy tekemään pitkäjänteisesti. Murakami esimerkiksi kertoo aina juoksevansa niin, että lenkin aiheuttama pirteys kantaa seuraavaan päivään. Samaa tekniikkaa hän hyödyntää kirjoittamiseen ja lopettaa kohtaan, josta tuntee voivansa kirjoittaa myöhemmin lisää. Olen yrittänyt pitää tämän mielessä, koska minulla on tapana lopettaa tekeminen vasta sitten, kun olen tosi väsynyt ja usein en voi kuvitellakaan, että haluaisin tehdä saman seuraavana päivänä.
Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on ollut yöpöydälläni monta vuotta, ja selaan sitä silloin, kun tarvitsen motivaatiota jonkin asian tekemiseen.
Keltaiseen kirjastoon liittyvä muisto
Olin lomalla Cairnsissa, kun sinne iski sykloni. Myrsky oli niin voimakas, että meidät evakuoitiin emmekä päässeet ulos kolmeen päivään. Netti oli katki ja puhelinyhteys toimi vaihtelevasti, joten rakennuksessa oli välillä aika ahdistava tunnelma. Ulkomaailmaan ei saanut kunnolla yhteyttä emmekä tienneet, osuisiko myrskyn silmä lähelle.
Olin pakannut matkalle mukaan John Irvingin Kunnes löydän sinut (suom. Kristiina Rikman), jonka luin noiden päivien aikana. Oli helpottavaa uppoutua kirjaan ja olla ajattelematta myrskyä, joka ei tosin lopulta iskenytkään Cairnsiin täydellä voimalla. Kun pääsimme ulos, tiet tulvivat ja vedessä ajelehti myrskyn lennättämiä tavaroita ja katkenneita puiden oksia, mutta muuten tuhot jäivät odotettua pienemmiksi.
Irving ja sykloni ovat edelleen kytkeytyneet mielessäni yhteen, ja aina kun ajattelen Irvingiä, mieleeni nousevat muistot tuolta matkalta.
Tutustu Idan suosikkeihin täällä.