Nimi: Jarkko Perttula
Ikä: 48
Ammatti: Tietotekniikan alan arkkitehti
Varhaisessa vaiheessa “heräämistäni kirjallisuuteen” huomasin kirjahyllyn alkavan tietyin osin olemaan keltaisen värin sävyttämä, eikä se ollut pelkästään sivujen vanhuuden takia. Hemingway-innokkuuden tuoma alkukeltaisuus johti värin lisääntymiseen Salingerin, Faulknerin ja Steinbeckin kautta. Näiden klassikkokirjailijoiden teokset kuin huomaamatta laukaisivat jonkinlaisen maanisuuden, ja Keltaisen kirjaston kirjojen viemä tila hyllyssäni alkoi olla pian metreissä mitattavissa. Hienojen lukukokemusten johdattamana keltaisuus minussa vaan lisääntyi, ja mukaan astui ajatus pyhittää kotona yksi “Lundia-alttari” kaikille KK:n kirjoille. Vuosien varrella keltaisia tuli aina vaan enemmän, kunnes eräänä kirkkaana talvipäivänä (näin sen haluan muistaa, vaikka saattoi olla kesäkin) posti toi laatikkoon Alan Patonin Liian myöhään vesipääskyn ensimmäisen painoksen, ja kaikki KK:n kirjat olivat hyllyssäni (kovakantisina, kansipaperein, KK:n ensipainoksin – ironista jotenkin, että ykkönen oli viimeinen). Sen jälkeen kokoelmaa on vaalittu täyttämällä aina uutuuksilla. Vauhti keräilyyn on ollut sellaisissa mitoissa, että vieläkin kokoelmasta on liiankin moni tutunkin kirjailijan kirja lukematta. Faulknerin Absalom, Absalom “kapinoi” koko ajan hyllyssä, ja kehottaa lukemaan. Samoin erityisesti Italo Calvinon tuotannosta merkittävä osa.
Keltaisiin liittyy moni muisto kirjamessuilta, joissa antikvariaatteja on tullut käytyä lappu ja kynä kädessä läpi. Lukukokemuksetkin yhdistyvät usein elämänvaiheisiin. Poikani pahin/paras vauva-aika yöheräämisineen liittyy vahvasti E. L.Doctorowin Marssiin (suom. Kalevi Nyytäjä). Usein alkuyön ajat vietin hereillä matkalla William Tecumseh Shermanin kanssa, ja nukuttelin poikaa vaimon saadessa lisäpuolituntisen tai pari yöuniin. Marssi on KK:n kirjoista yksi suosikkini, ja en ihmettele, jos joskus vauvan itkut on jääneet kuulematta, ja vaimo on herännyt hoitamaan lasta minun ollessani jossakin Atlantan ja Savannahin välimaastossa.
John Irvingin Garpin maailma (suom. Kristiina Rikman) yhdistyy mielessäni aina Filippiineille Manilaan, Makati Cityyn ja Shangri La -hotellin uima-altaalle. Nuorempana työmatkani suuntautuivat usein Aasian suunnalle, ja usein yötyöpainotteisena päiviä täytyi viettää nukkuen ja hotellin uima-altaalla aikaa viettäen. Hyvinkin kiehtovia matkakohteita jäi pelkiksi tylsiksi hotellikohteiksi. Garpin maailma sattui mukaan ajankuluksi eräälle yli viikon “hotelliallaskeikalle”. Asiakkaan puhelinsoittelujen ja työkomennusten odottelussa aika ei tuntunut yhtään tylsälle Irvingin matkassa. Yötöiden tuomiin päivityspaineisiin ja -paineihin tuli samalla hyvää “treenauslukemista”. Samalla tuli todettua, ettei suurkaupungin liikenteen melukaan ole haitaksi hyvää kirjaa lukiessa. En silti James Joycen Odysseusta lukisi samankaltaisessa ympäristössä. Yleensä oma rauhallinen soppi, on se sitten sohva, sänky, ulkopihalla tuoli, kesämökin ulkorakennus tms. ovat kukin omalla tavallaan loistavia loistavien kirjojen lukemiseen.
Viimeisimpänä Keltaisen kirjaston kirjana olen lukenut Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijan (suom. Einari Aaltonen). Kirja on hyvä osoitus laadun säilymisestä sarjan uudemmissa teoksissa. Aihe Coatesin kirjassa on omaa sydäntä lähellä oleva Yhdysvaltain historian perkaaminen, mustien oikeudet, orjuus, rotusyrjintä, maanalaiset ja vapautusliikkeet jne. Amerikan historian kestämättömätkin vaiheet, jotka ulottavat lonkeronsa vielä pitkälle nykypäivän yhteiskunnan toimintaan. Uusimmissa Keltaisen kirjaston teoksissa on ilokseni jatkunut hyvä sekoitus jo tunnustettuja suuria kirjailijoita uusien mahdollisten suuruuksien joukossa. Elizabeth Strout ja Haruki Murakami takaavat nykypäivän klassikot, ja joukossa on sitten hienoja uusia löytöjä kuten Kim Leine, Petina Gappah tai vaikkapa juuri Ta-Nehisi Coates.
Näitä Keltaisen kirjaston kirjoja en unohda…
Toni Morrisonin koko tuotanto viehättää minua vuosi vuodelta aina enemmän. Teokset avautuvat korkealaatuisina pohdintoina ihmisen menneisyyden (usein sukupolvien takaa) vaikutuksista ihmisten elämiin (kirjan tapahtumahetkellä). Morrisonin teokset elävät myös Yhdysvaltain kipukohtia läpi eri näkökulmista, mutta aina kuitenkin mustien elinkokemusten kautta. Minun kansani, minun rakkaani (suom. Kaarina Sonck) on se tärkein ja vaikuttavin teos. Sen orjuutettujen (ja orjuudesta selvinneiden tai paenneiden) henkilöiden elämiä käydään läpi enemmän tai vähemmän kärsimystarinoina, mutta myöskin Morrisonille tyypillisen mystiikan keinoin, mikä saa kirjan tulkitsijoille lisäpohdittavaa. Morrison itse kertoi teoksen olevan rakkaus-trilogiansa keskimmäinen teemanaan äidin rakkaus. Näin se varmaan on, ja äidin rakkaus äärimmäisissä olosuhteissa voi olla hyvinkin julma.
E.L. Doctorow on itselleni ollut myös aina tärkeä kirjailija. Hänen New Yorkiin sijoittuva teoksensa Vesilaitos (suom. Kalevi Nyytäjä) “elämän eliksiirin” testaajat sisällissodan jälkimainingeissa, on ajan kuvana niin vaikuttava, että jopa ikuista elämää elävien vanhusten lobotominen arki “vesilaitoksessa” vaikuttaa aidolle.
Orhan Pamuk on kolmas ehdoton suosikkini. Nimeni on Punainen (suom. Tuula Kojo), murhamysteeri Turkista miniatyyrimaalarien kulta-ajalta on hieno. Kaivosta käsin puhuva ruumis saa heti alussa lukijan koukkuun.
Unohtumattomia kirjoja ja suosikkeja on paljon muitakin ja niiden “ranking-sijoitus” omina suosikkeina vaihtelee tiuhaan. W.G. Sebaldin Austerlitz (suom. Oili Suominen) tai sodan runnoman Saksan kuvaus Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) ovat upeita. Ja monet muut: Amos Oz, Alice Munro, Günter Grass…
Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata…
Kymmenet jo manan majoille menneet Keltaisen kirjaston kirjailijat olisivat hyvinkin mielenkiintoista juttuseuraa. Louis-Ferdinand Célinen kanssa olisi kiinnostavaa keskustella hänen rajusta juutalaisvihastaan tai uskonnoista yleensä. J.D. Salingerin tuotanto on tiivis pitkään elämään. Estikö itsekriittisyys suuremman tuotannon, vai löytyivätkö elämän kiinnostukset vain muualta?
Parissamme vielä olevista Keltaisen kirjaston kirjailijoista mielelläni istuisin alkoholittomien Carlsbergien kera Kim Leinen seurassa. Hänen taustansa alun perin jehovaympäristössä ja myöhemmin Grönlannissa on jo sellaisenaan kiehtova yhdistelmä jutun juureksi. Lisäksi Leinen historialliset kuvaukset, olkoot ne sitten vuosisatojen takaa Kööpenhaminasta tai Grönlannista tai Suomen sisällissodasta, ovat niin autenttisen oloisia, että hänen kykynsä sisäistää lähdemateriaalia omaan tietämykseensä Pohjoismaiden historiasta on ihailtavaa. Siihen sitten vielä päälle kirjoittamisen lahja.