Toukokuun 2018 Kuukauden lukija

Keltainen kirjasto ei olisi mitään ilman lukijoitaan, ja haluammekin tuoda paremmin esiin Keltaisen kirjaston lukijakunnan moninaisuutta ja innostuneisuutta. Jatkossa esittelemme joka kuukausi Kuukauden lukijan, joka pääsee kertomaan lempikirjoistaan ja rakkaimmista Keltaiseen kirjastoon liittyvistä muistoistaan.

Toukokuun 2018 Kuukauden lukija

Nimi: Sirpa Hornborg
Ikä: 42 vuotta
Ammatti: Sosiaalityöntekijä

Paras lukupaikka on luultavasti oma sohva. Käytännössä suurimman osan kirjallisuudestani kuuntelen kuitenkin äänikirjoina kävellessäni työmatkoja.

Äänikirjojen avulla irrottaudun työasioista ja jaksan kävellä saman matkan joka päivä ilman että se käy tylsäksi. Kirjojen kuuntelu motivoi myös kävelemään lähes säässä kuin säässä. Mielestäni on tärkeää että työmatka on tarpeeksi pitkä ainakin omassa ammatissani  jotta samalla kun fyysisesti siirtyy paikasta toiseen niin myös henkisesti siirtyy pois työasioiden parista. Äänikirjat ovat tähän palautumiseen mahtava apu. Opuksen voi valita oman tunnelman mukaan, nykyään on onneksi laajat valikoimat.

Keltaisen kirjaston kirjoista viimeksi olen tutustunut Elizabeth Stroutin kirjaan My name is Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman). Kirja on juuri julkaistu Keltaisessa kirjastossa nimellä Nimeni on Lucy Barton. Kiinnostuin kirjasta katsottuani Stroutin toiseen teokseen perustuvan tv-sarjan Olive Kitteridge.

Nimeni on Lucy Barton on kertomus Lucyn ja hänen äitinsä suhteesta. Keskeistä kirjassa on myös kuvaus Lucyn luokkamatkasta hyvin köyhistä oloista suurkaupunkiin ja kulttuuripiireihin. Mielestäni Strout onnistuu kuvaamaan teoksessaan luokkaeroja, köyhyyttä ja puutetta Lucyn lapsuuden perheessä tuoreesti ja tarkkanäköisesti. Miltä tuntuu, kun on jäänyt ulkopuolelle monista “kaikille muille” itsestään selvistä kokemuksista ja asioista? Ei ole nähnyt tv-sarjoja kun ei ole ollut televisiota, ja ruokakin on ollut niin surkeaa ja yksipuolista ettei keskustelukumppani edes tule ajatelleeksi sen olevan mahdollista. Tai miten voi tietää rikkovansa käytössääntöjä, kun ei ole tietoinen niiden olemassaolosta? Ja toisaalta lohdullisesti: ei ehkä osaa tuntea häpeää käytössääntöjen rikkomisesta, kun ei tiedä niitä rikkovansa. Lucyn äidin hahmossa oli myös mielestäni jotain hyvin perinteisesti suomalaisena pidettyjä piirteitä; tunteista ei puhuta, ja turhaan ei tehdä numeroa syömisestä tai nukkumisesta – äidin vieraillessa useita päiviä hänen vierellään sairaalassa Lucylle jää epäselväksi, nukkuuko äiti ensinkään.

Äänikirjaa kuunnellessani mieleni teki vähän väliä kelata 15 sekuntia taaksepäin ja kuunnella kohtia uudestaan. Aion varmasti hankkia itselleni suomennoksen ja tehdä siihen mieleni mukaan alleviivauksia ja merkintöjä osuvimpiin kohtiin.

Tätä Keltaisen kirjaston kirjaa en unohda: Tätini, joka on kirjastonhoitaja, suositteli minulle 2000-luvun alussa Alice Munron novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus (suom. Kristiina Rikman). Luin ja ihastuin. Munro kuvaa novelleissaan yleensä melko tavallisia ihmisiä melko tavallisissa tilanteissa saaden ne kuitenkin mielettömän kiinnostaviksi ja jännittäviksikin.

Luettuani ensimmäisen Munroni ahmin kaikki muutkin suomennetut teokset kirjailijalta. Metsästin myös kaikki mahdolliset Munron teokset omaan kirjahyllyyni divareista ja messuilta. Tuona ajanjaksona ostinkin lähestulkoon kaikille ystävilleni lahjaksi Viha, ystävyys, rakkaus -kirjan. Saatoin olla närkästynyt, jos lahjan vastaanottaja ei tavallani hurahtanut Munroon.

Edelleen minulle rakkain Munron novelli on ensimmäinen häneltä lukemani kertomus, eli Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelman aloittava niminovelli. Kertomus on hauska ja salasyvällinen. Se kuvaa elämänkäänteiden yllättävyyttä ja sattumanvaraisuutta.

Tätini suosituksesta olen myös lukenut Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen Yiyun Lin novellikokoelman Smaragdipoika, kultatyttö (suom. Helene Bützow). Suosittelen sitä myös itse. Yleisenä ohjeena neuvoisin kuuntelemaan kirjastonhoitajien kirjasuosituksia.

Keltaisen kirjaston kirjailijoista haluaisin tavata Toni Morrisonin. Olisi hienoa kuulla karismaattisen ja upean kirjailijan kertovan kirjoistaan. Toni Morrison on luonut kirjallisen tuotannon jossa usein päähenkilöinä ovat hirvittävissä olosuhteissa kasvavat ja kasvaneet lapset. Morrison siis kuvaa henkilöitä, joita ei perinteisesti ole nostettu romaanien päähenkilöiksi. Kirjat sijoittuvat Yhdysvaltojen historian eri vaiheisiin, 1600-luvulta nykypäivään. Hänen kirjojaan lukee ja kuuntelee ihaillen. Miten hän saakin yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen elämät historian pyörteissä kuvattua niin mielettömän uskottavasti, koskettavasti ja mukaansatempaavasti. Morrisonin kirjoista yksittäiset tunnelmat ja katkelmat jäävät pyörimään mieleen pitkäksi ajaksi. Pidän myös paljon Toni Morrisonin tavasta kuljettaa juonta ja nivoa siihen mukaan kauheuksia, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa. Kirjoissa on toivoa ja empatiaa myös pahaa tekeviä kohtaan.

Opiskellessani sosiaalityöntekijäksi eräs kokenut kollega sanoi, että kaikesta voi ja pitää voida puhua, kyse on siitä, miten asioista puhutaan. Morrison on vaikeista asioista kunnioittavasti kirjoittamisen mestari.

Yksi ensimmäisistä lukemistani Keltaisen kirjaston kirjoista oli Italo Calvinon Paroni puussa (suom. Pentti Saarikoski). Luin sen vähän yli 10-vuotiaana. Sen kirjalliset arvot menivät ohi odottaessani kärsimättömänä paronin laskeutuvan puusta. Ei laskeutunut. Nyt keski-ikäisenä voisin mielelläni lukea teoksen uudelleen.